Puun varjossa

[Parvati Patil]

"Ihan hyvinhän minulla....ajattelin ostaa tunturi, tai varpuspöllön. Varpuspöllöt eivät ole ehkä parhaimpia kirjeiden kuljetukseen, mutta ne ovat söpöjä", Parvati sanoo ja virnistää. Jesse ja Clara olivat häippässeet, ei se nyt maailmaa kaatanut, mutta olisi ollut kivaa jutella ispssa porukassa. "Entäs sinulla? Miten menee?" Parvati kysähti.

[Lainey]

Hymyilee.
"Minullako? Kohtuullisen hyvin. Aikaa on oikeastaan liikaakin, sillä minulla ei läksyissä mene paljoakaan aikaa", hymähtää ja kaivaa muutaman pergamentin palan laukustaan.
"Tänään tosin tuli aika kinkkinen läksy taikajuomista. Osaisitko auttaa?" sanoo ja näyttää pergamenttejaan. Otsikko ilmoitti: 'Jouluruusun ominaisuudet ja käyttötarkoitus'
"En ole kovinkaan perehtynyt tähän kyseiseen kasviin ja en ole löytänyt kirjastosta lähdeteostakaan", sanoo hiukan masentuneena.

[Parvati Patil]

Parvatin kasvoille levisi innostunut hymy. Hän oli juuri lainannut kirjastosat sen ainoan kirjan, jossa oli lähestulkoon kaikki taikajuomiin käyttävät ainekset. Hän katsoi hakemistoa, ja löysi pian "Jouluruusun". Hän avasi sivun 352 ja nosti todella painavan kirjan sylistään ja pamautti sen Laineyn kätään, niin että itsekkin tärähti makuulteen, saati sitten Lainey. "Oleppa hyvä, siinä sinulle", Parvati sanoi ja virnisti. Itse hän oli tarvinnut kirjaa, koska heille oli määrätty läksy, jonka mukaan heidän piti keksiä oma, toimiva juoma. Järkyttävää.

[Lainey]

Kellahtaa kumoon, kun Parvati pamauttaa paksuakin paksumman teoksen hänen syliinsä.<br>"Miten minä saan kannettua tuon tiiliskiven koululle?" sanoo epätoivoisena kömpiessään takaisin istumaan.
"Tuo painaa varmasti aika paljonkin ja en misä saa sitä kannettua linnaan saatika sitten oleskeluhuoneeseen asti. Paitsi että...", sanoo ja heilauttaa taikasauvaansa. Kirja leijui hetken kuluttua puolentoista metrin korkeudella maasta.
"...näin se on paljon helpompaa", virnistää ja purkaa taian. Kirja mätkähtää takaisin maahan voimakkaasti pamahtaen.
"Toivottavasti en nyt rikkonut tuota, muuten joku saisi matami Prillin vihat niskoilleen", hymähtää.

[Parvati Patil]

"Juu, saat sitten palauttaa sen, minä en halua matami Prillin vihoja", Parvati sanoi virnistellen. Yhtäkkiä Parvatin laukku yksinkertaisesti räjähti, ja Parvati joutui taas kerran parsimaan sen "Entistius" loitsulla. Hän katsahti Laineyyn ja sanoi: "Tämä on ihan normaalia, tämä laukku on räjähtänyt ties miten monta kertaa".

//Lyhyt, inspis katosi kuin tuhka tuleen//

[Lainey]

Hätkähtää, kun Parvatin laukku räjähtää. Nostaa kulmiaan hiukan, kun tuo kertoo sen räjähtelevän vähän väliä.<br>"Oletko varma, että se on turvallista? Jos se räjähtää joskus todella voimakkaasti ja...", tyttö ei uskaltanut sanoa loppua, mutta uskoi Parvatin ymmärtäneen. Taikamaailman tilanne oli jo muutenkin pahassa jamassa, niin lisäkuolemia ei tarvita edellisten lisäksi.
"Sinun pitää ostaa uusi laukku", sanoo päättäväisesti.
"Jos ei muuta, misä vaikka lahjoitan sinulle sellaisen. En halua, että joudut uusiin onnettomuuksiin niiden pöllöjen jälkeen."

[Parvati Patil]

"Hehe, no, kieltämättä tämä on aika järkyttävä, olenkin aikesissa ostaa uuden tylyahosta, mutta koskas on seuraava viikonloppu?" Parvati sanoi. Hän leikki ajatuksella, että laukku räjähtäisi päin luihuispojan naamaa, ja naurahti itsekseen. Laukku oli kesteänyt kaiken, mutta sen siitä näkikin. parvati oli jo pitkään harkinnut uuden laukun ostamista, mutta se oli aina kaikessa kiireessä unohtunut. Parvati kaivoi päiväkirjan laukustaan, ja tihrusti siihen jotain, mutta tunki sen heti takaisin. No, hän oli kirjoittanut siihen muistutuksen, muttei voinut näyttää päiväkirjaa kenellekkän, sillä se sisälsi myös henkilökohtaista tekstiä. Hän maalaili mielessään kuvia uudesta laukusta, ja oli nyt tasan varma siitä, että hän ostaisi uuden.

//Lyhyehkö, ajatus ei kulje//

[Lainey]

Hymyilee.
"Eli asia on siis sovittu. Sinä ostat uuden laukun vaikka kiven alta", nauraa. Tytön oma laukku oli jo neljä vuotta vanha ja vielä kesti. Vaalea, beigeen häivähtävä orkidean kuvalla varustettu laukku oli hänen tärkeimpiä tavaroitaan. Siinä oli myös sopiva tasku taikasauvalle.
"Muistaakseni parin viikon kuluttua", sanoo hetken mietittyään.
"Tai sitten ensi viikolla. En muista tarkalleen", kohauttaa olkiaan.
Kaivaa laukustaan jonkin bergamentin. Tutkailee sitä hetken.
"Jo on, vanha ei voi muistaa, että se on ylihuomenna", tuhahtaa hymyillen ja näyttää siistillä käsialalla tehtyä pientä merkintää.

[Parvati Patil]

"Vaikka kiven alta. Ai ylihuomenna? No minun täytyy ainakin mennä sinne", Parvati sanoo, ja hymähtää. "Huvittaisiko sinua muuten joskus lähteä minun kanssani?" hän lisää perään. Olihan Tylyahossa kivaa yksinkin, mutta olisi silti kiva, jos joku tulisi mukaan, tai siis joskus. Tosin, olihan Parvatilla aina kamuja mukana Tylyahossa, mutta oli aika tylsää, kun oli aina samat kaverit. Parvati tarvitsi myös uuden juhlakaavun, ja muuta roinaa. Hän tarvitsi myös uuden päiväkirjan, sillä vanha alkoi pursua yli, kaikista lippusista ja lappusista, ja sitäpaitsi hän kirjoittaisi sen viimeiset kolme sivua illassa täyteen. Se Parvatia huolestuttikin, kun kirjan sivut riittivät vain illaksi. Hän ajatteli sitä surkeaa iltaa, jona ei saisi kirjoittaa syvimmältä maan alta tulevaa mustaa tekstiään, tosin, ei se nyt niin synkkää ollut, Parvatilla vain oli taipus paisutella joitain asioita.

[Lainey]

Miettii hetken.
"Juu, voin tulla, sillä itsellänikin on asiaa sinne", hymyilee.
"Pergamentit alkavat uhkaavasti loppua ja tarvitsisin muutaman uuden sulkakynän. Vanhalla alkaa olla tylsä pää ja kirjaimista tulee aavistuksen liian paksuja", naurahtaa.
Kirjoittaminen on ollut hengenasia tytölle niin kauan kuin tämä on osannut kirjoittaa. Joskus kuitenkin mielikuvitus ei aina ole ollut hyväksi. Kerran Lainey ja tämän edesmennyt ystävä Emma olivat olleet ratsastamassa metsässä ja olivat luulleet Laineyn isää suohirviöksi. Muutamaan päivään tytöt eivät olleet uskaltaneet mennä metsään, vaikka siellä ei ollut mitään pelottavampaa kuin pari villiintynyttä koiraa.

[Parvati Patil]

"okei, kiva", Parvati sanoi, ja hymyili. Hän maalaili mielessään taas uusia asioita, tällä kertaa uutta päiväkirjaa. Hän rakasti kirjoittamista. Aina, kun kynän kärki kosketti paperia, siitä purkautuisi miljoonia sanoja, ja seuraavan kerran aina vain enemmän. Parvatille oli sanottu, että kun kirjoittamisen taidon osaisi, niin sitä kannattaisi käyttää hyödykseen, ja siksi Parvati oli juuri ruvennut kirjoittamaan päiväkirjaa. parvati o0li jo pienenä päättänyt, että hän kirjoittaisi kirjan yksisarvisista. Hän oli jo pienenä kiinnostunut niihin, ja kiinnostus voimistui koko ajan. Hän arvosti myös japanilaista taidetta, mutta yksisarviset veivät reilun voiton. Hänen huoneensa seinät oli tapetoitu niiden kuvilla, mutta ne olivat hiukan hiipuneet, sillä nykyään hän liimaili seinilleen rokkareiden kuvia, hän ei enää ollut pikkutyttö. "No, mitenkäs poikarintamalla menee?" Parvati kysähti, ja yrittti peitellä virnistystään, mutta loppujen lopuksi purskahti heleään nauruun, joka loppui heti. Adia ei sinäänsä ollut yhtään naurettava, mutta kun kysymyksen sanakäyttöä ajatteli, olisi sen voinut kysyä järkevämminkin.

[Lainey]

"Jep, ja tarvitsen yhden kirjan, johon minulla ei ollut varaa viime reissulla", hymähtää.
"Olen kolunnut koko kirjaston läpi yksisarvisia käsittelevistä kirjoista, mutta siinä on paljon enemmän tietoa."
Virnistää Parvatin kysymykselle.
"Tjaah, ei mitään ihmeellistä, mutta olen pannut merkille, että yksi luokkatoverini on hipaissut parikin kertaa hiuksiani, kun olen lukenut", hymähtää.
"Ei sinänsä outoa, koska se ei ole ensimmäinen kerta, mutta kukaan ei ole tehnyt sitä vielä kahdesti", hymyilee.

[Parvati Patil]

Hihitystä.<br>"No, sehän on kiva, onko se söpökin", Parvati sanoi, ja yritti peittää naurunsa. Ajatella, että joku vain hiplaa toisen hiuksia. Sitten Parvati veti repustaan harjan, avasi hiuksensa, heilautti ne olkansa yli, ja harjasi hiuksiaan. Hän hyräily Kohtalottarien biisiä, ja keinua sen tahtiin. Sitten hän lopetti, ja vaihteeksi laittoi hiukset ponnarille, ja sukaisi mekkonsa suoraksi. Hän ei viitsinyt koko päivää homehtua kuumassa kaavussa. Hän sitoi tennareistaan auenneet nauhat, ja levitti vielä huulikiiltoa. Parvati rakasti laittautumista. Hän katsoi Laineyta. "Oletko sinä sitä tyyppiä, että laittaudut tuntikausi, vai sitä joka vetäisee verkkarit jalkaan, ja on valmis?" Parvati kysyi. Hän henkilökohtaisesti samaistui paremmin ensimmäiseen vaihtoehtoon, mutta ei hän aina pitänyt korkokenkiä.

[Lainey]

Virnistää leveästi.
"Jos totta puhutaan, niin en ole nähnyt koko ihmisestä mitään muuta kuin takaraivon. Ensimmäisellä luokalla hän törmäsi minuun portaissa ja silloinkaan en nähnyt muuta kuin helottavan otsan", hymyilee.
Kuuntelee Parvatin hyräilemistä, joka oli oikeastaan kaunista. Tuosta tytöstä tulee taatusti aikuisena laulaja.
"Olen siltä väliltä. Yleisin asusteeni on vaalean beige vekkihame ja niskan taakse solmittava toppi, mutta verkkaritkin ovat mukavat", hymähtää.
"Minulla ei ole paljoakaan aikaa laittaa naamaani, suurin osa aamun ajasta menee taistelemiseen tätä pehkoa vastaan", virnistää. Tälläkin hetkellä ne kiilsivät auringon valossa. Otsatukan tyttö oli sitonut taakse ikäänkuin puoliponnariksi, mutta sidottu osa oli noin yksi viidesosa kaikkien hiuksien määrästä.<br>"Joskus ala-asteella, kun kävin vielä jästikoulua, voitin arpajaisissa vihreätä ripsiväriä. Minä sitten viisaana sipaisin koko mönjän hiuksiini ja muistutin loppupäivän marsilaista", nauraa sinivihreät silmät tuikkien.

[Parvati Patil]

"Mmm-mm.....Sinisestä mascarasta pidän, mutta vihreä", Parvati mietti. Hän oli kasvattanut otsatukkansa pois kolme vuotta sitten, ja oli ihan tyytyväinen lopputulokseen. Hän lennätti repustaan purkin voidemaista luomiväriä, sipaisi sitä silmilleen taas hyräillen. Sitten hän lennätti purkin takaisin, otti peilin ja katseli itseään. Olenhan minä ihan OK, hän ajatteli. Ei sillä, että hän olisi olut itserakas, mutta on vielä tyhmempää haukkua ulkonäköään. "Marsilaiselta? Minkälaisia ne ovat?"kysyi Parvati ihmeissään. Hän oli kunnon velhoperheestä, eikä olisi muuten tietänyt lähestulkoon mitään, jos ei opiskelisi jästitietoa.

//Kökköä, ei synny siis mitään//