Vähän rauhaa ja hiljaisuutta

[Harry Potter]

[Sanotaan nyt vaikka, että sijoittuu ensimmäiselle kouluviikolle perjantai-iltaan ennen iltapalaa x)]

Harry laahustaa Tylypahkan linnan pihamaita pitkin kauemmas kouluviikostaan puhua pälpättävistä ihmisistä. Joko nuo eivät edes huomanneet tänään Harrya tai sitten ne vain olivat kuin eivät huomaisi. Mikä tosin oli hyvä koska juuri nyt poika halusi olla yksin, jonka takia tuo pysähtyy ja istahtaa vasta tullessaan järvelle vetäisten polvensa koukkuun lähelle kasvoja ja kiertää kädet polviensa ympäri. Järvi.. siitäkin tuli mieleen viime vuoden painajainen tosin se painajainen ei ollut mitään unta. Ensin Alastor Vauhkomieli oli laittanut Harryn nimen Liekehtivään pikariin, jotta Harry pääsi kolmivelhoturnajaisten ottelijaksi toisena Tylypahkan koulusta. Niinkuin se ei jo riittäisi, että Harry oli historian nuorin etsijä sataan vuoteen huispausjoukkueessa. Ensimmäinen koetus oli ollut lohikäärme, jonka pienoismalli Harrylla oli yhä tosin tällä hetkellä se oli makuuhuoneessa rohkelikkojen tornissa. Ja Harry oli selvinnyt siitä tosin Hagrid oli näyttänyt Harrylle jo aikaisemmin mikä ensimmäinen koetus olisi joten ei se rohkelikkolaiselle ollut yllätyksenä tullut eikä myöskään Cedcirille, joka oli ollut toinen koulunottelijoista.
Potter nielaisee ajatuksen juoksun jatkuessa viime vuodessa.
Harry oli selvinnyt siitä kuten myös toisesta koetuksesta, jossa Harryn piti hakea Ron tuolta järvestä tunnissa. Tosin ilman Dobbya se ei olisi onnistunut sillä kotitonttu oli tuonut Harrylle kidusruohoa, jonka avulla poika sitten pystyi hengittämään veden alla. Joskus tuntui, että Dobby suorastaan palvoi Harrya.
Kolmas koetus sitten... Nyt Potter nielaisee surullisesti surullinen katse silmissään. Labyrintti, jossa olisi pitänyt olla kaikenmaailman esteitä, mutta Harryn kohdalle niitä ei pojan suureksi hämmästykseksi ollut paljonkaan osunut. Vain yksi räiskeperäinen sisulisko, jonka kanssa tapellessa Harrylla oli jotenkin mennyt jalka ja hän joutui nilkuttamaan. Jostain oli kuulunut Fleur Delacourin kiljaisu, sitten Harry oli nähnyt Viktor Krumin käymässä Cedricin kimppuun tosin poika oli saanut Vikin aikeet estettyä ja Cedric oli pelastunut ja voinut jatkaa kilpailua. Toisin kuin Krum.
Palkinnon luo Harry ja Cedric olivat saapuneet yhtäaikaa tosin ennen sitä pojat olivat vielä tainnuttaneet Cedricin kimppuun käymässä olevan jättiläishämähäkin yhdessä Potterin varoitettua Diggorya siitä, kun se oli hyökkäämässä Cedricin kimppuun.
Harry huokaisee taas surullisesti ja katsoo surullisesti järveä vetäisten polviaan lähemmäs, jos se enää edes oli mahdollista vetää niitä yhtään lähemmäs.
Cedric olisi voinut aivan hyvin ottaa sen pokaalin itse tosin onneksi ei ollut ottanut. Harryn olisi pitänyt vain itsekkäästi ottaa se ja .... . Taas poika huokaisee.
'Joo, mehän ollaan autettu toisiamme. Otetaan se yhdessä..' Harryn lähes viimeiset sanat Cedricille pyörivät pojan mielessä. Miksi hän oli edes sanonut niitä? Olisi ottanut sen vain itse.
Kun Harry oli laskenut kolmeen, pojat olivat ottaneet pokaalista kiinni ja ... yhtäkkiä he olivat pyörineet ja sitten lentäneet johonkin maankamaralle. Se oli ollut kaukana Tylypahkasta aivan varmasti ja pokaali olikin ollut porttiavain. Ihmeteltyään missä olivat, jostain oli kuulunut askeleita ja seuraavaksi olivat kuuluneet sanat 'Avada kedavra.' Kuolemankirous. Vihreä valo oli leimahtanut kuten silloinkin, kun Harryn vanhemmat kuolivat ja samantien Cedric oli maannut kuolleena Harryn edessä maassa.
Loppu tuosta painajaisesta pyörii Harryn mielessä melko nopeasti ohi. Voldemortin nousu, Kuolonsyöjien saapuminen, kun Voldemort sanoi yhden Kuolonsyöjän olleen Tylypahkassa koko vuoden ja että hän oli toimittanut Harryn Voldemortin uudelleennousujuhliin. Harry huokaisee. Sitten tuo oli kaksintaistellut Tom Valedron eli Voldemortin kanssa ja yhtäkkiä Tomin sauvasta oli alkanut tulla jotain aaveentapaisia. Ensimmäisenä oli tullut Cedric, sitten joku mies, sitten Bertha Jorkinson ja sitten Harryn vanhemmat. Loppujen lopuksi Harry oli toteuttanut Cedricin viimeisen toiveen, jonka poika oli Potterille sanonut aavemuodossaan pyytäen Harrya viemään hänen ruumiinsa takaisin Tylypahkaan.
Voldemort oli jäänyt huutamaan Harryn perään raivoissaan.... heidän kaksintaistelunsa tulisi vielä. Sen aika ei vain ollut silloin. Koulun pihaan takaisin saavuttuaan Harry oli lähtenyt Dumbledoren paikallaan pysymis käskystä huolimatta Vauhkomielen mukaan sisään linnaan ja tuo oli lukinnut heidät omaan luokkahuoneeseensa, jonka jälkeen hän oli paljastanut olevansa se Voldemortin Kuolonsyöjä, joka oli Harryn nimen pikariin laittanut ja Harryn Voldemortin luo järjestänyt.
Harry huokaisee... mutta se, että hän oli päässyt sieltä Cedricin kanssa pois missä Voldemort oli ollut, ja se, että Vauhkomieli oli oikeasti ollut Barty Kyyry, joka oli tappanut vuoden aikana oman isänsä ja saanut jopa Dumbledoren uskomaan, että hän oli aito Vauhkomieli mutta oli lopuksi kuitenkin tosiaan paljastunut...
Miksi? Miksi Cedricin piti olla kuollut? Miksi? Harry syytti siitä itseään vaikkakaan kukaan muu paitsi ehkä Luihuiset eivät ainakaan pojan omien tietojen mukaan syyttäneet Harrya. Avada kedavra - kuolemankirous. Sama kirous, jolla Voldemort oli aikoinaan tappanut Harryn vanhemmat, kun Harry oli yksivuotias. Ja samaa tapaa se hullu näytti rakastavan teurastusleikeissään. Avada kedavra oli peruuttamaton.
Mikään ei toisi Cedric Diggorya takaisin.

[Ja Clara tänne, tseh tseh x)]

[Clara Moore]

[Pisin viesti ikinä xD Whoah. Meni aikaa lukiessa Voi ku miekin saisin aikaiseksi jotai xD]

Clara oli tehnyt koko illan läksyjä mutta ajatukset olivat useimmiten kadonnut viime vuosiin ja niihin tapahtumiin. Marieen. Neito oli nopeasti huomannut heittäneensä läksyt veke ja siepanneensa Marien vanhan päiväkirjan eteensä ja lukenut sitä. Se oli todella paksu. Siinä oli koko Tylypahka-ajan tapahtumat. Neidon kurkkua oli alkanut kuristaa kun hän oli lukenut viime vuoden juttuja. Kuinka Marien ääni oli vihainen ja syyttävä. Lopulta neito oli kaapannut paksun opuksen mukaansa ja lähtenyt ulos. Liian moni rohkelikko oli uteliaana tuijotellut kirjaa keräten rohkeutta kysyäkseen mikä se oli. Hah. Vastausta eivät saisi. Clara oli pukenut ylleen nahkatakin lämmikkeeksi ja käveli tomerasti kohti järveä. Ajattelematta miksi sinne päin edes meni. Siellä hän ja Marie vapaa-aikansa olivat viettäneet. Oi niitä aikoja. Kuinka hauskaa heillä oli ollut. Miksi Marie ei voinut nähdä että maailmassa oli paljon ihania asioita joiden takia olisi pitänyt jatkaa? Clara tunsi syyllisyydentunnon nousevan taas sisimmässään. Heidän viimeiset sanat olivat olleet riitelyä. Ja mistä? Yhdestä typerästä pojasta. Argh. Hänen syytään. Hänen olisi pitänyt samana iltana soittaa ja pyytää anteeksi. Hän oli loukannut niin pahasti. Mutta hänen ylpeytensä ei antanut. Ja seuraavana kesäisenä päivänä neito oli astellut huolettomasti kylillä kun huhu sai hänet kiinni. Marie oli kuollut. Neito oli kauhusta lamaantuneena juossut Marien kotiin ja kuuli perheeltä että se oli totta. Marie oli yölllä viiltänyt ranteensa auki. Ja kuollut. Eikä viiltely ollut tällöin ollut ensimmäinen kerta. Kuinka hän ei voinut nähdä sitä? Se aukaisi hänen silmänsä. Hän näki nyt vasta selvästi ne surulliset ilmeet. masennuksen oireet. Kaikki viitteet tulevaan eikä hän ollut tehnyt mitään. Jos hän ei olisi ollut niin sokea hän olisi voinut estää. Hän olisi voinut nähdä miten tosissaan Marie oli sinä viimeisenä iltana huutanut Hyvästit,rakkaani! Se kesä oli ollut loppuun asti kamala. Yksin jäätymässä. Ja nyt koulu oli alkanut. Mutta sitä neito ei enää odottanut. Häntä ei kiinnostanut. Marien mentyä millään ei ollut enää merkitystä. Vain syyllisyydentunto. Hän pyysi joka yö itkiessä anteeksi. Joka yö hän itki itsensä uneen. Varmasti rohkelikot ihmettelivät. Marien kuolinsyy jäi muille hämäräksi. Kyllähän Mariella oli monta ystävää Tylypahkasta mutta kaikki luulivat sitä tapaturmaksi. Huhut kiersivät ilman vahvistusta. Sillä ei Marie ollut ulospäin osoittanut itsetuhoisuuttaan. Neidon poskilla oli valunut jo tuhat kyyneltä ennen kuin hän edes huomasi mitään. Hän ei välittänyt. Hän antoi meikkien valua ja kyynelten tulla. Hän ei nähnyt eteensä mutta jatkoi silti. Yllättäen hän törmäsi johonkin. Kirja lensi suuressa kaaressa kauemmas ja sen välistä lenteli valokuvia ja muita muistoja Mariesta ja Clarasta. Neito lensi rähmälleen ja tuijotti eteensä tyhmänä. Kääntyi sitten ja huomasi että oli törmännyt Harryyn. Katsoo tuota pyyhkien nyt rivakasti kyyneleitään pois. Mutta neito huomasi jotain. Ei tainnut poikakaan olla kovin iloinen.
"Anteeksi.. Eh.. En huomannut..Sinua.. Olin ajatuksissani", hän sai takelleltua. Hän yritti ryhdistäytyä ja löytää kylmää itseään mutta se näytti mahdottomalta kun muistot lensivät vasten kasvoja. Neito niiskaisee ja kääntää katseensa muualle jotta tuo ei näkisi märkiä kasvoja. Alkaa keräillä monia valokuvia ja muuta irtosälää lähestyen kirjaa kontaten.

[Karsee tuli -.-]

[Harry Potter]

[Ite sie et olit vaan innoissaa, kun sanoin, että tuost tulee pitkä xD Ja saatto olla pisin viesti ikinä juu ;D]

Harry huokaisee, taas vaihteeksi, aivan omissa ajatuksissaan välittämättä pätkääkään kauempana kuuluvasta pihan hälinästä, joka juuri ja juuri erottui pojan korviin, kun tuo istuskelee järven rannalla aivan ajatuksissaan. Claran lähestyviä askeliakaan Harry ei kuule vaikka ne tulevatki järvelle päin. Cedric ei enää koskaan saisi opiskella Tylypahkassa, ei saisi enää koskaan toimia etsijänä Puuskupuhin joukkueessa. Ja se oli - pojan omasta mielestä - Harryn syytä.. Harryn syy..
Ajatukset keskeytyvät, kun joku törmää Harryyn ja Potterin poika irvistää. Katse kääntyy Claraan surullisena ja välinpitämättömänä. Clara Moore... Samanikäinen kuin Harry ja samasta tuvasta kuin Harry.
"Ei se mitään."
Tosin Harry ei edes yritä väläyttää kasvoilleen mitään hymyn tapaista, kääntää katseensa Clarasta kaikkeen mikä tippui, kun tuo Harryyn törmäsi ja nostelee sitten itseään lähimmat kuvat ja alkaa auttamaan muutenkin Claraa siivoamaan tuota sotkua. Potter vilkaisee päiväkirjaa ja nielaisee. Mieleen sattuu tulemaan Tom Valedron päiväkirja... . Sen olisi luullut olevan harmiton päiväkirja mutta toista se oli ollut. Voldemortin päiväkirja.

[Clara Moore]

Neito pyyhkii viimeisetkin kyyneleet pois jakerää loputkin kuvat ja pysähtyy sitten ja vilkaisee poikaan.
"Onko sinulla kaikki hyvin? Näytät eh, surulliselta?", kysyy sitten ja kaappaa kirjan ja alkaa tunkea sinne kuvia ja huokaa. Auta armias jos hän vielä hajottaisi Marien kirjan. Kannessa luki kultaisin kaunokirjaimin:
"Marien päiväkirja". Katsoo kantta hetken ja kääntää katseensa takaisin Potteriin.
"Sinua harvoin näkee poissa ystäviesi joukosta.. Taisit tulla omaa rauhaa etsimään vai olenko väärillä raiteilla?", kysyy sitten ja sipaisee hiuksia pois kasvoiltaan. Neidolla oli niin turta olo ettei hän jaksanut olla ilkeä. Kun ei hän aidosti ollut sellainen. Se vain oli rekvisiittaa.

[Juuri heränneen pölinöitä -.-]

[Harry Potter]

Harry ojentaa kädessään olevat kuvat, jotka poimi Claran apuna, tytölle takaisin huokaisten hiljaa. Ei, Harrylla ei ollut kaikki hyvin. Ensin Voldemort oli tappanut hänen vanhempansa, sitten tuo oli joutunut elämään Dursleylla koko elämänsä, ainut hyvä asia oli ollut pääsy Tylypahkaan ja Harry vihasi kesälomia, sitten kolmantena vuonna ankeuttajia nähdessään Harry oli kuullut isänsä ja äitinsä viimeisiä lauseita kuolin hetkenään ja neljäntenä vuotenaan. Ojennettuaan kuvat Claralle Potter katsoo surullisesti järvelle.
"Ei, en minä ole kunnossa.. fyysisesti kyllä mutta henkisesti se on sitten eri asia. Olisit varmaan itsekin romuna, jos vanhempasi tapettaisiin heti ollessasi yksivuotias, kuulisit kolmantena vuotenasi Tylypahkassa Ankeuttajien lähellä ollessa vanhempiesi viimeiset sanat päässäsi ja neljäntenä vuotena... Näet erään koululaisen kuolevan samalla tavalla kuin vanhempasi kuolivat. Ja näet sen, joka tappoi vanhempasi, kun hän nousee takaisin elävien kirjoihin. Ja sitten vielä kesälomalla... ."
Harry lopettaa lauseensa kesken ja katsoo hetken Claraa surullinen katse kirkkaan vihreissä silmissään huomaten päiväkirjan kannen tekstin 'Marien päiväkirja'. Oletettavasti sen Marien, joka oli huhujen mukaan tappanut itsensä. Harry nielaisee ja kääntää katseensa melko nopeasti pois.
"Et sinä itsekään iloiselta näytä. Ja minä tulin tänne etsimään omaa rauhaa... tuolla oleskeluhuoneessa tai pihalla sitä ei saa."

[kiire -.-]

[Clara Moore]

Katsoo poikaa ja kiittää kun tuo antaa keräämänsä kuvat ja lisää ne kirjan väliin. Kuuntelee hiljaa toista. Hän oli oppinut kuuntelemisen jalon taidon vuosien aikana muttei nähtävästi tarpeeksi hyvin kun ei ollut huomannut Marien itsetuhoisuutta.
"Se on aika paha isku kun omat vanhemmat kuolee.. Minusta kenenkään ei pitäisi kokea sellaista", neito sanoo hiljaa hieman epäröivänä.
"Cedricin kuolema oli aika järkyttävä tapaus ja varsin surullinen. Mutta silti.. Hänen ei ns. tarvinnut kohdata sitä yksin. Sinä olit siellä..", neito sanoo ja katsoo tuota silmiin.
"Mutta.. Et sinä ole ainoa joka on menettänyt jotain rakasta ja läheistä.. Minä voin ainakin osaksi ymmärtää sinua.. Mun paras ystävä, Marie kuoli kesällä.. Teki itsemurhan.. Ja meidän viimeinen keskustelu oli riitelyä.. Mä en ikinä anna itselleni anteeksi. Mun ois pitäny nähdä.. Huomata mitä se aiko.. Mä oisin voinu estää sitä.. Olla paljo parempi ystävä sille", sanoo hiljaa yksinäisen kyyneleen valuessa poskella.
"Minä en sitä ennen ole menettänyt mitään joten se tuntu maailmanlopulle.. Varsinkin ku Marie oli ainut ystäväni.. Mä olin ujo ja en oikein viihtynyt muiden seurassa ja nykyisin vielä vähemmän", neito sanoo vielä ja huokaisee. Tämä tilanne oli outo. Hän oli sanonut tuossa paljon sellaista mitä kenenkään ei ikinä olisi pitänyt kuulla. Mutta jollain tavoin.. Vaikka hän ei tuntenut Potteria hyvin hän tiesi että tuohon voi luottaa. Ettei Harry juoksisi kohta kailottamaan koko koululle mitä hän oli sanonut.
"Mutta sinä olet joutunut kokemaan aika paljon.. Ehkä liiankin paljon.. Mutta silti sä oot tehnyt kuulemani mukaan suuria tekoja.. Auttanut muita ja ollut ystävä monelle ja pelastanut ihmishenkiä... Ja sinä selvisit viime vuonna Voldemortin käsistä.. Ei se ole mikään pieni asia sekään.. Lienee aika suuttunut hän kun epäonnistui taas.. Vaikka oli se aika ilkeää häneltä tehdä Cedricille niin.. Cho taisi ottaa sen aika raskaasti", neito sanoo hiljaisella äänellä oikein tietämättä mitä sanoa jottei sanoisi pahasti. Hän ei halunnut aiheuttaa mitään pahaa.
"Ja joo.. Olohuone tai yleensäkään koulu ei oikei hyvä paikka ajatella tai sillee.. Kaikki on niin pirun uteliaita.. Ranta ja pihan nurkkaukset sopii siihen paremmin", neito sanoo ja hymyilee pienesti.
"Mutta nyt joutuvat kaikki pelkäämään rakkaidensa puolesta kun hän palasi.. Kukapa tietää mitä tulee tapahtumaan.. Paitsi punurmio jonka sanaan en taitaisi suurta luottoa laittaa jos tuntee hänen ennustuksensa", neito sanoo jas kohauttaa olkapäitään.

[Joo -.- Kauheeta.]

[Harry Potter]

Harry tuhahtaa ja katsoo sivuun, ei Claraan tosin sitten kääntää katseensa Claraan ja huomaa noiden katsovan toisiaan silmiin. Taas Harry tuhahtaa.
"Joo, minustapa oli paljon apua. Ensin kuuluu askelia, sitten kuuluuvat kuuluisat sanat avaka kedavra ja seuraavassa hetkessä leimahtaa vihreä valo ja Cedric makaa maassa kuolleena."
Harry huokaisee ja kääntää raivosta salamoivat silmänsä pois Clarasta ja katsoo - taas vaihteeksi - surullisena järvelle päin.
"Minun olisi pitänyt pelastaa hänet... ."
Poika sopertaa hiljaa ja kuuntelee sitten mitä Clara selittää ja kääntää katseensa myötätuntoisena Claraan. Harry ei siis todellakaan ollut ainut, joka oli kokenut kovia tosin Clara oli oikeassa... pahemmin Potter oli kokenut kovia kuin Moore. Ensin vanhemmat, oma kuolema oli ollut monta kertaa lähellä, sitten Cedric ja sitten taas muutaman kerran oma kuolema lähellä.<br>"En minä Voldemortia vastaan ihmeitä tehnyt. Meillä vain meni tavallaan taiat ristiin tai jotain... ."
Tosin sitä ei tiennyt kukaan, että Harrylla ja Voldemortilla oli samanlaiset taikasauvat. Äskeinen saattaisi siis kuulostaa Claran mielestä ihmeelliseltä.<br>"Ja jos Punurmio olisi ennustuksissaan oikeassa, minä olisin kuollut joka vuosi joka päivä."
Harry tuhahtaa, sitten taas huokaisee ja vilkaisee Claraa.
"Ei sinun ole pakko siinä seisoskella, istu pois jos haluat. Enkä minä estä, ettet saisi vaikka mennä pois, jos haluat."
Niinpä niin, Ron ja Hermione olivat jossakin mutta ei Harry heitä halunnut välttämättä ongelmillaan vaivata. Sanoisivat vain, että Cedricin kuolema ei ollut Harryn syy ja muuta kaikkea sitä minkä Harry oli jo kuullut. Tosin sitä vartenhan ystävät olivat mutta ainahan voisi hankkia uusia ystäviä... .

[Clara Moore]

Neito istuu alas ja katsoo tuota.
"No, sinä kuitenkin olit siellä läsnä. Jos käsität. Ajattele jos sä et ois ollu siellä Se ois ollu sillä hetkellä ilman yhtään tuttua ja jääny sinne ja ties mitä sille ois tehty kuolemansa jälkeen", neito sanoo.
"Sinä teit mitä voit.. Kaikkea ei vaan voi estää ja pelastaa.. Mikä tietenkin on surullista sillä eihän kukaan halua kenenkään hyvän ja rakkaan kuolemaa..", neito sanoo hiljaa ja surullisena.
"Ristiin? Ihmeellistä. No, hyvä niin", neito sanoo hieman kysyvään sävyyn.
"Ja minusta tuntuu että Cedric kuoli kuitenkin onnellisena. Tai silleen.. Äh.. Sillee se ei ehtiny sillee kokee mitää pahaa sillee.. Tai.. En mä osaa selittää.. Mutta joka tapauksess atehän voititte.. Varmaan se oli ilonen siitä", neito takeltelee. Hän ei ollut kovin hyvä selitteleen asioita. Vaikka hän pystyi ymmärtämään tuon syyllisyydentuntoa koska koki sitä itsekin ja hän tiesi ettei nuo sanat ehkä auttaisi mitään. Auttaisiko ne edes jos joku hokisi hänelle näin mariestä? Ehkä ei.
"Syyllisyydentunto on ihan.. se on aika painava taakka.. Mä oon koko loppu8 kesän kantanu omalta osaltani.. Ja loppujen lopuksi mitäpä kukaan tietää sitä hetkeä kun te kaksi olitte siellä ja mikä oli se hetki.. me emme tiedä. Vain sinä tiedät.. Ja vain minä tiedän miltä se tuntui kun itse annoin viimeisen töytäisyn Marielle. Kukaan ei ikinä saanut tietää että viimeinen kerta kun nähtiin oli riitelyä. En ois kestäny syyttäviä katseita. Se oikeastaan on aika ärsyttävää kun kaikki vaan hokee niin huolehtivaan sävyyn: "Se ei ole sun syytä. Usko jo. Se ei ole...". Loppujen lopuksi se pitäisi kai huomata itse lopulta..se totuus,", neito sanoo hiljaa kuin miettien ankarastikin asiaa.
"Eh.. Alkoi mennä juttu huitsin pöllölään..", neito sanoo sitten.
"Mutta on silti hyvä että on ystäviä jotka on tukena. Sulla on Hermione ja Ron. Varmasti todella ihania ystäviä. Mulla ei oo ketää.. Marie oli mulle kaikki. Vaikka en mä etsi uutta Marien paikalle.. Mä mieluummin pidän kaikki ulkona.. Niin mua ei voida satuttaa uudestaan.. Rakkaan menetys.. Ei sitä ikuisesti kestä jos kaikki katoaa ympäriltä", neioto sanoo huokaisten.

[Harry Potter]

Harry katsoo järvelle taas. Tottahan tuo tyttö puhui. Jos Cedric olisi mennyt sinne yksin, jos Harry ei olisi ottanut myös siitä pokaalista kiinni... . Diggory olisi mennyt yksin sinne missä Voldemort oli ja kuollut ja ties mitä sille ruumiille olisi tehty eikä kukaan olisi voinut todistaa, että Tom Valedro oli noussut uudestaan. Tosin kenen verta siihen olisi käytetty ellei Harryn? Jos Harry ei olisi ollu siellä... Ehkä Cedricin.
"No, periaatteessa sinä olet oikeassa. Periaatteessa se oli hyvä, että minä olin siellä mutta... . Minun olisi pitänyt pelastaa hänet."
Ennen viimeistä lausettaan Potter pitää pienen hiljaisen tauon ja vilkaisee sitten Claraa.
"Siitä tietää ainakin Dumbledore mutta hänelle oli oikeastaan pakko kertoa. Mutta silti... Minun olisi pitänyt jotenkin pelastaa hänet mutta en vain saanut itseäni liikkeelle ennen kuin Cedric oli jo... kuollut."
Ron ja Hermione tiesivät tottakai myös koko jutun vaikkei siitä puhuttakaan. Harry kun harvoin suostui siitä puhumaan, koko asia vain sai hänet surulliseksi. Claran sanat huitsin pöllölästä saavat pojan jopa hieman naurahtamaan ja sitten tuo taas huokaisee.
"Ovat he... ihania ystäviä Ron ja Hermione siis."
Harry katsoo vähän aikaa Claraa hiljaa, yrittää jotain virnistyksen tapaista onnistumatta siinä kuitenkaan.
"Jos sinä ystäviä haluat niin tässä on yksi vapaaehtoinen. Ei ketään saa yksin jättää."
Tosin vanhempien osalta Harry oli jo jätetty yksin. Samoin lähes koko suvun osalta. Jäljellä olivat vain Dursleyt ja kaikeksi onneksi Harryn kummisetä, Sirius Musta.

[Huono -.-]

[Clara Moore]

"Niin kuin minun olisi pitänyt pelastaa Marie. Mutta en voinut koska olin sokea. Mutta silti ei saa vaipua liialliseen syyllisyydentuntoon koska se ajaa masennukseen ja sieltä nouseminen ei helppoa.. Vaikka hyvähän minun sanoa kun itsekin ryven masennuksessa ja surussani", neito sanoo hymähtäen ja hymyilee hieman.
"Tuskinpa minäkään olisin ehtinyt tehdä mitään siinä tilanteessa. Olisin varmaan kauhusta lamaantuneena vain pyörtynyt.. Minä en olisi varmaan uskaltanut tehdä mitään.. Kuollut vain siihen seisoessa", neito sanoo ja katsoo poikaa hiljaa. Katsoo poikaa tarkemmin tuon sanoessa olevansa vapaaehtoinen ystäväksi. Neito miettii hetken. Hassua. Hän oli vannonut kautta sydämensä ettei avaisi sydäntään kenellekään eikä päästäisi ketään lähelleen ja tuossa istui poika jolle hän oli puhunut syvvimpiä tuskiaan ja huomannut että ehkä heissä kahdessa olisi jotain yhteistä. Ehkä hän voisi jopa yrittää nousta kaivosta ylös. Vaikka tiesi ettei se olisi helppoa ja tuskin kovi moni muu aivan heti lähelle pääsisi. Mutta alkuhan se on yksikin ja Clara tunsi että tuohon hän ainakin voisi luottaa.
Neito hymyilee pienesti.
"Hmm.. Taidanpa hyväksyä "tarjoukseesi", ei ystäviä ei voi olla koskaan liikaa. Ja minulla on tunne että sinuun voi luottaa joten ei tarvitse pelätä että olet kailottamassa koko koululle asioita. Kuten en tee minäkään. Minä en petä ystävien luottamusta", neito sanoo ja hymyilee kevyesti. Tämä oli muutenkin hieman outoa. Tähän asti Clara oli vältellyt Potteria ja ollut aika kylmäkiskoinen omista ennakkoluuloistaan mutta täytyi myöntää että hän oli ollut väärässä pahemman kerran.

[Harry Potter]

Harry vilkaisee Claraa edelleen hieman synkkä ilme kasvoillaan.
"Nooh, ei siinä tilanteessa pyörtyminen auta ellei halua itse kokea samaa kohtaloa. Sitäpaitsi en minä Voldemortia pelkää."
Tai ei Harry ainakaan pelännyt Voldemortia yhtä paljon kuin ankeuttajia. Toisaalta mitä järkeä Tom Valedroa oli sinänsä edes pelätä? Tai olihan siinä paljonkin järkeä mutta sen asian kohdalla tämän pojan järki ei oikein raksuttanut. Ei tuo ollut pelännyt Sirius Mustaakaan vaan oli ollut hyökkäämässä kolmannen vuotensa lopulla suin päin kummisetänsä kimppuun vaikka Mustaa syytettiin kolmentoista henkilön murhasta silloin. Ja Voldemort oli kuitenkin Harryn vanhempien tappaja, Harry olisi Voldemortin tappaja vaikka se olisi hänen viimeinen tekonsa.
Claran seuraavat sanat kuullessaan Harry alkaa hymyillä. Yleisesti poikaa pidettiin koulussa sellaisena, jonka ystäviä ei pahemmin oltu mutta ei oltu myöskään vihollisia. Se oli jotain siltä väliltä.<br>"Kyllä sinä minuun voit luottaa. En minä mitään kailottele."
Onneksi Hermione oli napannut Rita Luodikon lasipurkkiin, joten sekään ei enää kirjoittelisi Päivän Profeettaan kaikkea mitä sattui kuulemaan. Kummallista, näiden viiden vuoden aikana Harry ei ollut muistaakseen koskaan edes puhunut Claran kanssa. No, sellaista sattui.

[Bleeh -.- Ei yhtään Harryn kuuloista. Mie en tänää osaa ees pelata -.-]

[Clara Moore]

"Hmm.. Osalta se on hyvä kun ei pelkää. Mutta osalta joskus on hyvä pelätä hieman", neito sanoo hetken mietittyään.
"Minä tiedän ettet.. Sinusta jotenki näkee ja tuntee sen.. En minä tiedä miksi.. Vaikka luihuiset tuskin näkee mitään hyvää yhdessäkään rohkelikossa", neito sanoo pyöräyttäen silmiään ja naurahtaa.
"Mutta joko sinulla on ollut Kalkaroksen tunteja.. Aika varmasti.. Niistä tunneista en kyllä tule ikinä nauttimaan.. Mutta pimeyden voimilta suojautumisen tunnit saattavat jopa olla mielenkiintoisia", neito sanoo ja virnistää. Onneksi Lupin oli tullut opettajaksi. Joka vuosi lähes oli ollut mitä ihmeellisimpiä opettajia mutta ehkä tällä erää ei tapahtuisi mitään.

[Älä nyt. Sä osaat. Usko jo.]

[Harry Potter]

Harry kohauttaa olkapäitään Claran ensimmäiselle lauseelle. Tottahan tuo oli mutta... .
"Tuskin itsekään pelkäisit tyyppiä, joka on tappanut vanhempasi."
Poika sanoo tyynesti. Tosin vaikka Harry Voldemortia pelkäisikin niin sitä ei ainakaan erottaisi raivon läpi, joka kuohui Harryn mielessä sitä murhaajaa ajatellessa. Hemmetin Peter... Toisaalta, eipä Voldemort tosiaan ollut Siriuksen kimppuun käynyt koska Musta oli viime tingassa suostutellut Jamesin ja Lilyn vaihtamaan salaisuudenhaltiaksi Peterin. Kohtalokas virhe... .
"On minulla hänen tuntejaan ollut, ei mitenkään hyvällä menestyksellä, kun hermot ovat muutenkin kireällä."
Mikähän tähänkin auttaisi? Rentoutuminen mutta ajatukset sattuivat olemaan sekaisin viime kouluvuoden lopun takia. Cedricin kuolema, Kyyryn Vauhkomieli esitys ja kaikki. Ja etenkin se mitä tapahtui siellä minne porttiavain vei Cedricin ja Harryn.. .
"Ja olen kuullut jopa kuolevani taas vaihteeksi joka viikko tai joka päivä... . Ennustuksen tunneilla siis."

[Clara Moore]

"Ehkä en..", neito myöntää.
"No, kuka Kalkarosta voisi sietää paitsi Luihuiset!", sanoo pyörittäen päätään. Neito ei voi olla naurahtamatta tuon kommentista ennustuksen tunneista.
"Se olisikin jo ihme jos hän ennustaisi sinulle pitkää ikää!", neito sanoo hymyillen hieman. Häntä ei pahemmin ennustaminen muutenkaan kiinnostanut. Miksi hän halusi tietää tulevasta mitään?
"Toivottavasti tänä vuonna ei tapahdu mitään traagista tai mitään hirveän ihmeellistä", sanoo sitten huokaisten.
"Joka vuosi aina jotain vaarallista", sanoo ja naurahtaa ja katsoo sitten poikaa.
"Miten sinun kesäsi muuten meni?", kysyy sitten.
"Tapahtuiko mitään ihmeellistä?",tarkentaa hieman kysymystään.

[Harry Potter]

Harry naurahtaa myös, tosin tuo naurahtaa Claran sanoille Punurmiosta ja ennustuksesta.
"Kyllä kyllä... . Se todellakin olisi ihme, että hän ennustaisi minulle pitkää ikää. Tai, että kädessäni olisi pitkä elämänviiva... tai että minulla olisi tylsä viikko edessä."
Tosin vaikka Punurmio kuinka ennusti niin Harry ei vain uskonut hänen ennustuksiaan. Olikohan se opettaja rikkonut Nevillen kädessä olevan mukin? Ja ollut niin ilkeä Hermionelle, että tyttö oli poistunut ennustuksen ryhmästä pääsiäisen tienoilla? Punurmion ennustukset kun eivät tuntuneet pitävän paikkaansa... paitsi silloin.. kerran. Mutta se ei ollut kuulostanut ollenkaan Punurmiolta itseltään, pikemminkin Voldemortilta mutta se nyt oli aivan tyhmä ajatus. Harry hymähtää hieman Claran sanoille traagisista tapahtumista ja muista...
"Niinpä niin.. saahan sitä aina toivoa. Samaa toivon minäkin mutta tämä koulu näyttää olevan ongelma magneetti."
Tai sitten se ongelma magneetti oli Harry, Voldemorthan jahtasi James Potterin poikaa ja aiheutti samalla muidenkin kuolemia kuten viime vuonna oli tullut todistettua. 'Tapa turha.' 'Avada kedavra.' Miten Harry pääsisi siitä ikinä yli?
"Ai, kesäloma... melko tavallisesti... . Asuin taas vaihteeksi Dursleyn perheessä, joka siis on äitini siskon perhe ja siellä oli kamalaa kuten aina... . Ja kirjoittelin Hermionelle ja Ronille ja kaikkea. Ja nyt olen erittäin onnellinen, että koulu alkoi taas."
Harry naurahtaa hieman.
"Taidan olla ainoa täällä, joka vihaa kesälomaa."
Poika virnistää.