Post by Clara Moore on Jun 16, 2004 4:16:48 GMT -5
[Stoori kuvaa hahmoani ja sen tunteita. Harry&Clara ficci]
Bring Me to Life
How can you see into my eyes like open doors?
Leading you down into my core
Where I’ve become so numb without a soul
My spirit sleeping somewhere cold
Until you find it and lead it back home
Clara Moore istui järven rannalla tuijottaen kaukaisuuteen. Hänen ajatuksensa liisivät kaukaisuudessa. Menneissä muistossa, jotka eivät jättäisi häntä ikinä rauhaan. Kesän loppupuolella oli hänen ainoa ja paras ystävänsä Marie kuollut. Ja viimeinen tapaaminen mitä heillä oli, oli ollut tappelua. Clara syytti Marien kuolemasta itseään. Hän ajatteli antaneensa viimeisen töytäisyn tytölle. Ja hän oli ollut niin ylpeä, ettei ollut soittanut seuraavana päivänä Marielle vaan oli pitänyt viikon mykkäkoulua kunnes sai kuulla huhuja että Marie oli kuollut. Hän oli heti mennyt Marien kotiin ja kuullut, että neito oli tehnyt itsemurhan samana iltana kun he olivat riidelleet. Neito oli pahasti järkyttynyt. Ei tämä voinut olla totta. Koko heidän ystävyyden ajan hän oli ollut sokea. Ei ollut huomannut Marien itsetuhoisuutta, neidon apua pyytäviä silmiä. Clara olisi voinut estää tuon kaiken jos ei olisi ollut sellainen itsekäs idiootti. Niin se oli.
Koulun alku ei yhtään kiinnostanut ja koulussa neito laittoi kaiken aikansa läksyihin ja yöt itki. Hän oli aivan yksin ja kietoi itsensä ympärille kylmän kuoren ja olikin Rohkelikon Malfoy. Yhtä ilkeä ja pisteliäs. Mutta sitten jotain tapahtui. Hän ja Potter tapasivat noin sanotusti ensimmäistä kertaa. Olivathan he jo viisi vuotta olleet samassa koulussa, mutta tähän asti oli neito tätä herraa vältellyt ja ennakkoluuloisesti halveksinut. Mutta nyt he puhuivat ja jakoivat syvimpiä tuntojaan tuossa kaksin. Asia jota ei olisi uskonut tapahtuvan. Jotenkin vain he kaksi ymmärsivät toisiaan koska molemmat olivat kokeneet menetyksiä. Suuria menetyksiä joista molemmat näemmä syyttivät enemmän tai vähemmän itseään. Tuo päivä muuttaisi kaiken. Mutta sitä Clara ei voinut vielä tietää. Clara oli silti se kylmä tyttö joka piti kaikki ulkona ja vältti seuraa. Mutta noista kahdesta tulivat ystävät. Ehkä siksi että neito oli avautunut ja tiesi että voisi luottaa tuohon. Niin ainakin toivoi. Hän jotenkin halusi jonkun pelastavan hänet. Auttavan pois hänet pimeydestä joka oli vienyt hänet mukanaan.
Wake me up inside
Wake me up inside
Call my name and save me from the dark
Bid my blood to run before I come undone
Save me from the nothing I’ve become
Neito näki joka yö painajaisia parhaasta ystävästään. Ja joka yö hän itki itsensä uneen. Ja yksinäisyys teki hänestä jääneidon. Mutta nyt neito alkoi virota unestaan. Hänellä oli ystävä. Aluksi Clara ei tietenkään pahemmin avautunut. Oli vain tuon pojan seurassa ja sanoi jotain turhanpäiväistä. Hän vain ei vieläkään voinut päästää tuota lähelleen. Hän oli päästänyt tuon jo ensimmäisellä tapaamisella arimpiin paikkoihin ja nyt tyttö otti pakkia. Ja silti hänen sielunsa kirkui, että poika herättäisi hänet painajaisesta jota hän eli. Olisiko se liikaa pyydetty? Sitä ei Moore voinut tietää. Tuskinpa edes Potter tiesi.
Mutta neito piti tunteesta, kun hänen nimeään huusi joku tuttu eikä joku pilkkaava luihuinen. Vaikka hän yhä pilkkasi ja sähisi muille, ei hän tehnyt sitä Harrylle. Ja siitähän moni katseitaan käänsi. Siitä tulikin pieni juoru ympäri koulua, että mikä Claraa nyt vaivasi. Clara vain ajoi itseään kohti Marieta. Lähemmäs kuolemaansa. Mutta se pieni osa huusi ja takertui poikaan jottei joutuisi pimeyden lapseksi. Harry oli ainoa johon tyttö saattoi luottaa. Ja päivä päivältä tuo alkoi luottaa ja pitää enemmän tuosta pojasta.
Now that I know what I’m without
You can’t just leave me
Breathe into me and make me real
Bring me to life
Ja jokin sai neidon sisällä aikamoisen tyrkkäyksen tasapainosta. Malfoy. Draco Malfoy. Yhtenä ei niin kauniina päivänä, oli tuo inhottava poika haastanut Potterin otteluun ja siitä ei ollut mitään hyvää seurannut. Draco oli kehdannut käyttää jopa kidutu- loitsua Potteriin. Mutta pahinta oli että Malfoy oli sanonut lopuksi Harrylle:
”Avada Kedavra!”, vaikka oli kyllä aikonut osua harha-basiliskiin. Onneksi Potter oli mennyt vain tajuttomaksi. Luojalle kiitos! Neito oli löytänyt Malfoyn nauramasta [nauruloitsun alainen] ja Potterin makaamassa ”kuolleena” lattialla. Siitähän Clara suuttui ja kävi Malfoyn kimppuun raivon kyynelien valuessa poskilla. Harrystä oli tullut hänen pelastusrengas. Hänen uusi ystävänsä. Ainoa ystävänsä. Paras sellainen. Ja Harrystä oli tullut läheinen hänelle. Ja nyt tuo moukka oli kehdannut tappaa tuon. Nyt tuon neidon päässä oikeasti niksahti. Psykoottinen tapaus kerrassaan. Professori Kalkaroksen tullessa tilannetta selvittelemään sai hän maistaa Claran suojeluvimmaa. Clara oli päättänyt että nuo kaksi olisivat vaaraksi hänelle ja Potterille ja hänen pitäisi suojella poikaa noilta. Täten sai Professori suojella Malfoytä joka vihdoin ja viimein lopetti mielipuolisen nauramisensa. Mutta Kalkaros- parka joutui maksamaan tuosta lojaaliudestaan Malfoylle, saamalla änkytys-loitsun niskaansa ja sen jälkeen salissa raikuikin Claran enemmän tai vähemmän psykoottinen nauru. Tämän jälkeen alkoi neito viedä rakasta ystäväänsä turvaan kun Kalkaros oli jo taas kimpussa. Mutta lopulta Kalkaros totesi Potterin tajuttomaksi ja Moore rauhoittui lopulta. Vaikka ei voinut vieläkään tuota uskoa. Hänen pelastusrenkaansa eli? Mutta silti tuo mulkoili noita kahta ja saattoi Potterin sairaalasiipeen ennen kuin palasi huoneeseensa itkemään.
Clara ei voinut kestää ajatusta, että menettäisi Harryn. Jotenkin hän oli tuosta ”riippuvainen”. Jotenkin tuon seura sai tytön iloiseksi ja onnelliseksi. Ja sai tytön hermostumaan. Neito meikkasi nykyisin enemmän ja pukeutui kauniisti. Poikamainen käytös alkoi kadota ja tyttö alkoi pitää itsestään enemmän. Hän oli alkanut elämään. Hän kävi Harryn luona joka päivä ja ajatteli joka päivä tuota. Mihinhän tämä kaikki johtaisi?
Frozen inside without your touch
Without your love
Darling, you are the life among the dead
Yhtenä iltana sitten neito oli taas itkenyt Harryä ajatellessaan ja oli lähtenyt kävelylle. Kävelyllään hän törmäsi Harryyn. Heti nousivat perhoset vatsassa lentoon ja neito punasteli. Oli vaikea löytää oikeita sanoja. Sanoa tuolle miten tärkeä tuo oli tälle. Miten paljon hän pelkäsi menettävänsä tuon. Miten paljon hän rakasti tuota. Häkellyttävän sekunnin aikana neito ymmärsi mitä hän tuota kohtaan tunsi. Mitä hän oli miettinyt jo monta päivää. Nyt selvisi ihmeellinen olotila. Hän rakasti tuota. Ei ystävänä vaan… Rakasti tuota kuin tyttöystävä rakastaa poikaystäväänsä.. Ja tuo tieto saa neidon entistä hermostuneemmaksi. Mitähän tuo sanoisi jos kuulisi? Nauraisi? Ei, Harry ei nauranut. Mutta entä jos Harry etääntyisi sitten hänestä? Hän ei kestäisi sitä. Mitä hänen pitäisi tehdä? Ja jos hän kertoisi tunteistaan niin miten? Voi kuinka hän nyt halusi halata tuota. Olla tuon lähellä. Istua tuon sylissä. katsoa tuota silmiin rakastuneen lumoutuneena peittelemättä sitä keneltäkään. Kävellä tuon kanssa käsi kädessä käytävillä ja näyttää koko maailmalle kuinka paljon hän tuota rakasti. Kertoa kaikille miten Harry Potter oli pelastanut hänet.
All this time I can’t believe I couldn’t see
Kept in the dark but you were there in front of me
I’ve been sleeping a thousand years it seems
Got to open my eyes to everything
Without a thought without a voice without a soul
Don’t let me die here
There must be something more
Bring me to life
Kaikki nämä vuodet. Harry Potter oli ollut kuin ilmaa hänelle. Ja nyt. Nyt poika oli hänelle koko elämä. Nyt hän vasta näki kultakimpaleen. Nyt hän vasta tunsi rakkauden kosketuksen. Ja tunteen että oli turvassa. Koko elämän hän oli opiskellut ja nauttinut Marien seurasta niin, että oli tullut sokeaksi muulle. Marie oli ollut kaikki. Hän oli lopettanut elämänsä jotta voisi olla Marielle kaikki. Vaikka Mariella oli ollut toinen elämä, Jengi kotopuolessa ja koulussa tuhannet diivamaiset ystävät. Yhtäkkiä hän ymmärsi, ettei Marieta ja häntä ikinä ollutkaan. Että Marien kuolema pelasti hänet tuholta. Sillä nyt hän näki. Hän näki ihania ihmisiä ympärillään joista voisi saada aitoja ystäviä. Ja ihanan ymmärtäväisen ja luotettavan pojan joka oli opettanut hänet rakastamaan pelkällä olemassaolollaan. Todellakin. Hän oli nukkunut kaikki elämänsä vuodet, kunnes Harry Potter tuli ja vavisutti hänet hereille. Aikamoinen saavutus. Ja nyt piti avata silmät kaikelle. Piti opetella elämään uudelleen. Irrottautua siitä oppikirjasta joka kertoi taikaliemistä. Oli aika unohtaa Marie. Lopullisesti. Kyllä hän yhä rakasti Marieta, mutta loppujen lopuksi.. Ystävyys oli ollut vain valhetta. Ja näin paloi sivu kerrallaan Marien päiväkirjasta. Enää hän ei halunnut roikkua Mariessa kiinni ja tulla vedetyksi hautaan. Nyt oli aika elää. Saada ystäviä ja ehkä saada vastarakkautta. Hän ei halunnut kuolla. Täytyi olla paljon muutakin kuin kuolema.
Bring Me to Life
How can you see into my eyes like open doors?
Leading you down into my core
Where I’ve become so numb without a soul
My spirit sleeping somewhere cold
Until you find it and lead it back home
Clara Moore istui järven rannalla tuijottaen kaukaisuuteen. Hänen ajatuksensa liisivät kaukaisuudessa. Menneissä muistossa, jotka eivät jättäisi häntä ikinä rauhaan. Kesän loppupuolella oli hänen ainoa ja paras ystävänsä Marie kuollut. Ja viimeinen tapaaminen mitä heillä oli, oli ollut tappelua. Clara syytti Marien kuolemasta itseään. Hän ajatteli antaneensa viimeisen töytäisyn tytölle. Ja hän oli ollut niin ylpeä, ettei ollut soittanut seuraavana päivänä Marielle vaan oli pitänyt viikon mykkäkoulua kunnes sai kuulla huhuja että Marie oli kuollut. Hän oli heti mennyt Marien kotiin ja kuullut, että neito oli tehnyt itsemurhan samana iltana kun he olivat riidelleet. Neito oli pahasti järkyttynyt. Ei tämä voinut olla totta. Koko heidän ystävyyden ajan hän oli ollut sokea. Ei ollut huomannut Marien itsetuhoisuutta, neidon apua pyytäviä silmiä. Clara olisi voinut estää tuon kaiken jos ei olisi ollut sellainen itsekäs idiootti. Niin se oli.
Koulun alku ei yhtään kiinnostanut ja koulussa neito laittoi kaiken aikansa läksyihin ja yöt itki. Hän oli aivan yksin ja kietoi itsensä ympärille kylmän kuoren ja olikin Rohkelikon Malfoy. Yhtä ilkeä ja pisteliäs. Mutta sitten jotain tapahtui. Hän ja Potter tapasivat noin sanotusti ensimmäistä kertaa. Olivathan he jo viisi vuotta olleet samassa koulussa, mutta tähän asti oli neito tätä herraa vältellyt ja ennakkoluuloisesti halveksinut. Mutta nyt he puhuivat ja jakoivat syvimpiä tuntojaan tuossa kaksin. Asia jota ei olisi uskonut tapahtuvan. Jotenkin vain he kaksi ymmärsivät toisiaan koska molemmat olivat kokeneet menetyksiä. Suuria menetyksiä joista molemmat näemmä syyttivät enemmän tai vähemmän itseään. Tuo päivä muuttaisi kaiken. Mutta sitä Clara ei voinut vielä tietää. Clara oli silti se kylmä tyttö joka piti kaikki ulkona ja vältti seuraa. Mutta noista kahdesta tulivat ystävät. Ehkä siksi että neito oli avautunut ja tiesi että voisi luottaa tuohon. Niin ainakin toivoi. Hän jotenkin halusi jonkun pelastavan hänet. Auttavan pois hänet pimeydestä joka oli vienyt hänet mukanaan.
Wake me up inside
Wake me up inside
Call my name and save me from the dark
Bid my blood to run before I come undone
Save me from the nothing I’ve become
Neito näki joka yö painajaisia parhaasta ystävästään. Ja joka yö hän itki itsensä uneen. Ja yksinäisyys teki hänestä jääneidon. Mutta nyt neito alkoi virota unestaan. Hänellä oli ystävä. Aluksi Clara ei tietenkään pahemmin avautunut. Oli vain tuon pojan seurassa ja sanoi jotain turhanpäiväistä. Hän vain ei vieläkään voinut päästää tuota lähelleen. Hän oli päästänyt tuon jo ensimmäisellä tapaamisella arimpiin paikkoihin ja nyt tyttö otti pakkia. Ja silti hänen sielunsa kirkui, että poika herättäisi hänet painajaisesta jota hän eli. Olisiko se liikaa pyydetty? Sitä ei Moore voinut tietää. Tuskinpa edes Potter tiesi.
Mutta neito piti tunteesta, kun hänen nimeään huusi joku tuttu eikä joku pilkkaava luihuinen. Vaikka hän yhä pilkkasi ja sähisi muille, ei hän tehnyt sitä Harrylle. Ja siitähän moni katseitaan käänsi. Siitä tulikin pieni juoru ympäri koulua, että mikä Claraa nyt vaivasi. Clara vain ajoi itseään kohti Marieta. Lähemmäs kuolemaansa. Mutta se pieni osa huusi ja takertui poikaan jottei joutuisi pimeyden lapseksi. Harry oli ainoa johon tyttö saattoi luottaa. Ja päivä päivältä tuo alkoi luottaa ja pitää enemmän tuosta pojasta.
Now that I know what I’m without
You can’t just leave me
Breathe into me and make me real
Bring me to life
Ja jokin sai neidon sisällä aikamoisen tyrkkäyksen tasapainosta. Malfoy. Draco Malfoy. Yhtenä ei niin kauniina päivänä, oli tuo inhottava poika haastanut Potterin otteluun ja siitä ei ollut mitään hyvää seurannut. Draco oli kehdannut käyttää jopa kidutu- loitsua Potteriin. Mutta pahinta oli että Malfoy oli sanonut lopuksi Harrylle:
”Avada Kedavra!”, vaikka oli kyllä aikonut osua harha-basiliskiin. Onneksi Potter oli mennyt vain tajuttomaksi. Luojalle kiitos! Neito oli löytänyt Malfoyn nauramasta [nauruloitsun alainen] ja Potterin makaamassa ”kuolleena” lattialla. Siitähän Clara suuttui ja kävi Malfoyn kimppuun raivon kyynelien valuessa poskilla. Harrystä oli tullut hänen pelastusrengas. Hänen uusi ystävänsä. Ainoa ystävänsä. Paras sellainen. Ja Harrystä oli tullut läheinen hänelle. Ja nyt tuo moukka oli kehdannut tappaa tuon. Nyt tuon neidon päässä oikeasti niksahti. Psykoottinen tapaus kerrassaan. Professori Kalkaroksen tullessa tilannetta selvittelemään sai hän maistaa Claran suojeluvimmaa. Clara oli päättänyt että nuo kaksi olisivat vaaraksi hänelle ja Potterille ja hänen pitäisi suojella poikaa noilta. Täten sai Professori suojella Malfoytä joka vihdoin ja viimein lopetti mielipuolisen nauramisensa. Mutta Kalkaros- parka joutui maksamaan tuosta lojaaliudestaan Malfoylle, saamalla änkytys-loitsun niskaansa ja sen jälkeen salissa raikuikin Claran enemmän tai vähemmän psykoottinen nauru. Tämän jälkeen alkoi neito viedä rakasta ystäväänsä turvaan kun Kalkaros oli jo taas kimpussa. Mutta lopulta Kalkaros totesi Potterin tajuttomaksi ja Moore rauhoittui lopulta. Vaikka ei voinut vieläkään tuota uskoa. Hänen pelastusrenkaansa eli? Mutta silti tuo mulkoili noita kahta ja saattoi Potterin sairaalasiipeen ennen kuin palasi huoneeseensa itkemään.
Clara ei voinut kestää ajatusta, että menettäisi Harryn. Jotenkin hän oli tuosta ”riippuvainen”. Jotenkin tuon seura sai tytön iloiseksi ja onnelliseksi. Ja sai tytön hermostumaan. Neito meikkasi nykyisin enemmän ja pukeutui kauniisti. Poikamainen käytös alkoi kadota ja tyttö alkoi pitää itsestään enemmän. Hän oli alkanut elämään. Hän kävi Harryn luona joka päivä ja ajatteli joka päivä tuota. Mihinhän tämä kaikki johtaisi?
Frozen inside without your touch
Without your love
Darling, you are the life among the dead
Yhtenä iltana sitten neito oli taas itkenyt Harryä ajatellessaan ja oli lähtenyt kävelylle. Kävelyllään hän törmäsi Harryyn. Heti nousivat perhoset vatsassa lentoon ja neito punasteli. Oli vaikea löytää oikeita sanoja. Sanoa tuolle miten tärkeä tuo oli tälle. Miten paljon hän pelkäsi menettävänsä tuon. Miten paljon hän rakasti tuota. Häkellyttävän sekunnin aikana neito ymmärsi mitä hän tuota kohtaan tunsi. Mitä hän oli miettinyt jo monta päivää. Nyt selvisi ihmeellinen olotila. Hän rakasti tuota. Ei ystävänä vaan… Rakasti tuota kuin tyttöystävä rakastaa poikaystäväänsä.. Ja tuo tieto saa neidon entistä hermostuneemmaksi. Mitähän tuo sanoisi jos kuulisi? Nauraisi? Ei, Harry ei nauranut. Mutta entä jos Harry etääntyisi sitten hänestä? Hän ei kestäisi sitä. Mitä hänen pitäisi tehdä? Ja jos hän kertoisi tunteistaan niin miten? Voi kuinka hän nyt halusi halata tuota. Olla tuon lähellä. Istua tuon sylissä. katsoa tuota silmiin rakastuneen lumoutuneena peittelemättä sitä keneltäkään. Kävellä tuon kanssa käsi kädessä käytävillä ja näyttää koko maailmalle kuinka paljon hän tuota rakasti. Kertoa kaikille miten Harry Potter oli pelastanut hänet.
All this time I can’t believe I couldn’t see
Kept in the dark but you were there in front of me
I’ve been sleeping a thousand years it seems
Got to open my eyes to everything
Without a thought without a voice without a soul
Don’t let me die here
There must be something more
Bring me to life
Kaikki nämä vuodet. Harry Potter oli ollut kuin ilmaa hänelle. Ja nyt. Nyt poika oli hänelle koko elämä. Nyt hän vasta näki kultakimpaleen. Nyt hän vasta tunsi rakkauden kosketuksen. Ja tunteen että oli turvassa. Koko elämän hän oli opiskellut ja nauttinut Marien seurasta niin, että oli tullut sokeaksi muulle. Marie oli ollut kaikki. Hän oli lopettanut elämänsä jotta voisi olla Marielle kaikki. Vaikka Mariella oli ollut toinen elämä, Jengi kotopuolessa ja koulussa tuhannet diivamaiset ystävät. Yhtäkkiä hän ymmärsi, ettei Marieta ja häntä ikinä ollutkaan. Että Marien kuolema pelasti hänet tuholta. Sillä nyt hän näki. Hän näki ihania ihmisiä ympärillään joista voisi saada aitoja ystäviä. Ja ihanan ymmärtäväisen ja luotettavan pojan joka oli opettanut hänet rakastamaan pelkällä olemassaolollaan. Todellakin. Hän oli nukkunut kaikki elämänsä vuodet, kunnes Harry Potter tuli ja vavisutti hänet hereille. Aikamoinen saavutus. Ja nyt piti avata silmät kaikelle. Piti opetella elämään uudelleen. Irrottautua siitä oppikirjasta joka kertoi taikaliemistä. Oli aika unohtaa Marie. Lopullisesti. Kyllä hän yhä rakasti Marieta, mutta loppujen lopuksi.. Ystävyys oli ollut vain valhetta. Ja näin paloi sivu kerrallaan Marien päiväkirjasta. Enää hän ei halunnut roikkua Mariessa kiinni ja tulla vedetyksi hautaan. Nyt oli aika elää. Saada ystäviä ja ehkä saada vastarakkautta. Hän ei halunnut kuolla. Täytyi olla paljon muutakin kuin kuolema.
