Post by Sirenda Adderla on Oct 10, 2004 2:21:05 GMT -5
Ilma tuntui kirpeältä tuulen leikitellessä poskipäillä. Melkein kaikki, jotka liikkuivat Tylyahossa olivat sonnustautuneet lämpimästi ja liikuivat pienellä kiirellä paikasta toiseen hymy huulilla karehtien.
Sirenda nojasi talon seinää vasten (Mainittakoon tähän väliin, että tämä kyseinen talo näytti hieman ränsistyneeltä. Tätä käsitystä tuki myös kyltti, jonka tekstiä oli erittäin vaikea tulkita kamalien ja erittäin haalistuneiden harakanvarpaiden takia.) vastapäätä Kolmea Luudanvartta ja katseli oppilaiden liikehdintää sisätiloja kohti. Kaikki näyttivät olevan hyvällä tuulella, niin rohkelikot kuin puuskupuhitkin, eikä se ollut ollenkaan ihme. Kukapa ei olisi nauttinut vapaapäivästä ja mahdollisuudesta käydä ostoksilla.
Sirenda tarttui hampaillaan mustan takkinsa kaulukseen ja nosti sitä ylemmäs piilottaen nenänsä kauluksen sisään. Tytöllä oli vielä päässään musta lätsä ja hiukset sievästi kahdelle nutturalle keritty ja kädet olivat tutusti taskuissa ja jalat ristissä nilkan kohdalta. Jos olisi Sirenda ollut Lontoon kaduilla olisivat vanhat mummot häntä kartelleet ja kuiskailleet jotakin noista hiivatin jengiläisistä, joita sai pelätä nykyään henkensä kaupalla.
Mutta täällä Sirendaa ei voinut kutsua jengiläiseksi. Eihän hänellä ollut sellaista edes niin sanottujen ystävien piiriä ympärillään. Hän oli yksin ja nautti siitä, ainakin suurimman osan ajasta. Nyt ruskeissa silmissä näkyi kuitenkin pieni aavistus tuista päättäväisyydestä ja tilalle oli tullut aimo annos haikeutta. Oli vaikeaa katsella, kuinka muut nauttivat kermakaljaa ja nauroivat.
"Daniel..." Tyttö kuiskasi pehmeään kankaaseen. Poika oli tosiaankin muuttanut häntä enemmän, kuin hän tahtoi itselleen myöntää. Missä poika mahtoi nykyään asustella tai oleskella, sitä Sirenda ei tiennyt ja hän oli varma, että jos poijassa vielä henki pihisisi niin tämä ei kuitenkaan tahtoisi kuulla hänestä pihaustakaan. Eikä Sirenda voinut Danielia moittia. Hän oli tehnyt rumasta, itse asiassa ei vain rumasti vaan kertakaikkisen anteeksiantamattomasti.
"Anna anteeksi..." toinen kuiskaus. Poika oli varmaankin jossakin päin Tukholmaa tai Osloa talviteloillaan, kenties koulussa. Poika ei ollut koskaan ollut oikein innostunut minkään sortin taikuudesta tai magiasta, vaikka hänen isänsä olikin velho ja äiti korteista ennustaja. Daniel oli aina pitänyt paljon kiehtovampana niitä asioita, jotka tapahtuivat luonnossa ilman magian vaikutusta. Hän piti erityisesti erilaisten kehityskaarien tutkimisesta trapetsitaiteilun ohessa, mutta taikasauvaa hänen käteensä oli miltei mahdotonta laittaa.
Tämä pieni muisto sai Sirendan miltei hymyilemään ja kyyneleen tipahtamaan vasemmasta silmäkulmasta. Hänen oli vaikea myöntää itselleen, että hän kaipasi poikaa yhä kuukausienkin jälkeen.
Ehkä se oli toisten iloinen jutustelu ja lähellä oleminen, koskettelu ja hyvantahtoinen nujakointi, joka häntä muistutti Danielista. Tytön sydäntä vihlaisi ja alakuloisuus tuntui leviävän aina jäsenien viimeiseenkin soluun ja teki liikkumisen vaivaloiseksi.
Sirenda nojasi talon seinää vasten (Mainittakoon tähän väliin, että tämä kyseinen talo näytti hieman ränsistyneeltä. Tätä käsitystä tuki myös kyltti, jonka tekstiä oli erittäin vaikea tulkita kamalien ja erittäin haalistuneiden harakanvarpaiden takia.) vastapäätä Kolmea Luudanvartta ja katseli oppilaiden liikehdintää sisätiloja kohti. Kaikki näyttivät olevan hyvällä tuulella, niin rohkelikot kuin puuskupuhitkin, eikä se ollut ollenkaan ihme. Kukapa ei olisi nauttinut vapaapäivästä ja mahdollisuudesta käydä ostoksilla.
Sirenda tarttui hampaillaan mustan takkinsa kaulukseen ja nosti sitä ylemmäs piilottaen nenänsä kauluksen sisään. Tytöllä oli vielä päässään musta lätsä ja hiukset sievästi kahdelle nutturalle keritty ja kädet olivat tutusti taskuissa ja jalat ristissä nilkan kohdalta. Jos olisi Sirenda ollut Lontoon kaduilla olisivat vanhat mummot häntä kartelleet ja kuiskailleet jotakin noista hiivatin jengiläisistä, joita sai pelätä nykyään henkensä kaupalla.
Mutta täällä Sirendaa ei voinut kutsua jengiläiseksi. Eihän hänellä ollut sellaista edes niin sanottujen ystävien piiriä ympärillään. Hän oli yksin ja nautti siitä, ainakin suurimman osan ajasta. Nyt ruskeissa silmissä näkyi kuitenkin pieni aavistus tuista päättäväisyydestä ja tilalle oli tullut aimo annos haikeutta. Oli vaikeaa katsella, kuinka muut nauttivat kermakaljaa ja nauroivat.
"Daniel..." Tyttö kuiskasi pehmeään kankaaseen. Poika oli tosiaankin muuttanut häntä enemmän, kuin hän tahtoi itselleen myöntää. Missä poika mahtoi nykyään asustella tai oleskella, sitä Sirenda ei tiennyt ja hän oli varma, että jos poijassa vielä henki pihisisi niin tämä ei kuitenkaan tahtoisi kuulla hänestä pihaustakaan. Eikä Sirenda voinut Danielia moittia. Hän oli tehnyt rumasta, itse asiassa ei vain rumasti vaan kertakaikkisen anteeksiantamattomasti.
"Anna anteeksi..." toinen kuiskaus. Poika oli varmaankin jossakin päin Tukholmaa tai Osloa talviteloillaan, kenties koulussa. Poika ei ollut koskaan ollut oikein innostunut minkään sortin taikuudesta tai magiasta, vaikka hänen isänsä olikin velho ja äiti korteista ennustaja. Daniel oli aina pitänyt paljon kiehtovampana niitä asioita, jotka tapahtuivat luonnossa ilman magian vaikutusta. Hän piti erityisesti erilaisten kehityskaarien tutkimisesta trapetsitaiteilun ohessa, mutta taikasauvaa hänen käteensä oli miltei mahdotonta laittaa.
Tämä pieni muisto sai Sirendan miltei hymyilemään ja kyyneleen tipahtamaan vasemmasta silmäkulmasta. Hänen oli vaikea myöntää itselleen, että hän kaipasi poikaa yhä kuukausienkin jälkeen.
Ehkä se oli toisten iloinen jutustelu ja lähellä oleminen, koskettelu ja hyvantahtoinen nujakointi, joka häntä muistutti Danielista. Tytön sydäntä vihlaisi ja alakuloisuus tuntui leviävän aina jäsenien viimeiseenkin soluun ja teki liikkumisen vaivaloiseksi.