Luihuisen lepohetki

[Sirenda Adderla]

Kristallikiteet olivat valloittaneet maan. Ne peittivät maata ja takertuivat puiden oksiin aina siihen asti kunnes tuuli pöläytti jalokivi sateen ilmaan leikkimään salaisia piirileikkejään.
Tuulen vire oli viileä ja pisteli ihoa leikkisästi. Auringon kalpea kehrä erottui vaivoin vaalean harmaan pilviverhon takaa luoden aavemaiselle hiljaisuudelle entistä paremmat puitteet. Tai eihän Tylypahkassa koskaan ollut hiljaista. Aina jostakin kului puhetta tai mitä ihmeellisempien eläinten äännähdyksiä.
Sirenda nojasi laiskasti puunrunkoa vasten katsellen unelmoivin silmin eteensä. Vasemman käden sormet seurasivat oikean nimettomän kultaisen sormuksen reunaa hellästi koskettaen. Sormus ei pyörinyt sormessa, se oli liian pieni ja myös mahdoton poistaa ilman taikakeinoja tai leikkaamatta sitä irti. Pieni hymy kareili pakkasen rohduttamille huulilla, eikä hymyä tahrinnut ivallisuus saati sitten itsetyytyväisyys.

Viime päivät olivat olleet kerta kaikkisen tympäiseviä, eikä Sirenda niinkään välittänyt tästä edes tietää olevansa opiskelemassa taikuutta. Hän halusi sulkea hetkeksi kaiken ulkopuolelle ja keskittyä hetken itseensä.
Oli yhä vaivalloisempaa muistaa, mitä oli ollut asua jästien kanssa ja käydä heidän kanssaan samaa koulua ja opetella tavallisia juttuja, jotka täällä olivat ihan käsittämättömiä. Ajatukset kuljettivat tytön takaisin isänsä taivaan sinisen matkailuauton etupenkille ja niihin esityksiin, joita hän oli esittänyt ympäri maailmaa.Sieltä oli myös tämä kultainen rinkula peräisin, matkalta, joka oli muuttanut Sirendan elämää... niin oliko elämä mennyt parempaan vai pahempaan suuntaa? Se oli edelleen hyvin kyseenalaista.
Kikatus hätkähdytti tytön mietteistään, jotka kelluivat tuolla jossakin vaikeasti saavutettavassa ulottuvuudessa.
Puuskupuheja, se oli tytön arvaus, sillä hän ei edes viitsinyt kääntyä katsomaan. Luihuisten tupaan päädyttyyän oli Sirenda saattanut todeta, ettei hänellä oikeastaan edes ollut minkään sortin ystäviä. Yhden vihamiehen hän oli ehtinyt jo itselleen hankkia ja se kovetti jälleen tuon sydämen, joka vielä hetki sitten oli ollut pienten säröjen peittämä.

Rannetta kivisti ja se tuntui tuskastuttavan jäykältä. Sirenda ei ollut käynyt edes hoidattamassa vammaansa, jota hän itse piti hyvin vähäpätöisenä. Jälleen kikatusta. Se tuntui ärsyttävältä ja tyttö vajosi takaisin mielentilaan, joka sisälsi tiuskimista, mulkaisuja ja kitkeriä sanoja niille, jotka aukaisivat suunsa väärään aikaan. Luihuisen elämä tuntui kovin kummalliselta, mutta ei Sirenda olisi tahtonut vaihtaa sitä mihinkään. Hän nautti jollakin ihmeellisellä tavalla toisten kyräilystä ja juonitteluista. Juonitteluista puheen ollen tyttö oli ollut täysin varma siitä, että Conwayn elukka olisi yllättänyt hänet tavalla tai toisella. Hyvä kuitenkin näin. Sirenda oli saanut haluamansa hengähdystauon ja oli taas valmis kohtaamaan uudet haasteet entistäkin valmiimpana. Ruskeisiin silmii palasi tuo ilkikurinen pilke, joka varmasti haastoi kenet tahansa öykkärin kilpasille. Eikä nyt ollut kyse hyväntahtoisesta pilailusta.

[Sirenda Adderla]

Lumikiteet ryöpsähtivät niskaan ja vilunväristykset kulkivat tytön selkäpiitä pitkin. Sormia nipisteli ja ne olivat aivan kylmät. Olisi kai ollut parasta palata takaisin sisälle täältä kylmettymästä. Sisällä ei kuitenkaan ollut mitään Sirendalle. Hän oli tehnyt kaikki läksynsä ja vähän ekstraakin, eikä hän halunnut törmätä vahingossakaan Professori Kalkarokseen. Viimeisin poissaolo tunnilta voisi nousta puheen aiheeksi, eikä tytöllä ollut mitään sanottavaa siihen asiaan. Hän tiesi saavansa vähintäänkin viikoksi ylimääräisiä tehtäviä, olipa hän sitten Luihuisten tuvasta tai ei. Toisinaan Sirenda tunsi professorin tarkkailevan itseään, tai siltä se ainakin tuntui. Ehkäpä tuvanjohtaja tahtoi päästä selville "suojattinsa" edesottamuksista. Liemet olivat aina olleet kiehtovia ja yleensä hänen onnistui valmistaa juuri oikeanlainen seos. Jos totta puhuttiin niin Sirenda oli opetellut paljon sellaista, mitä Kalkaros ei ollut ainakaan tähän mennessä opettanut.
koko koulu teki vainoharhaiseksi. Tyttö potkaisi lunta ja sipaisi hiuskiehkuran silmiltään. Hitaasti hän lähti vaeltamaan pihan poikki katsellen ympärilleen ja puhaltaen hitaasti ilmaa keuhkoista.
Tuntuu kuin tukehtuisin tänne. Se oli tavallaan totta. Hän asui lopppujen lopuksi hyvin pienellä alueella, vaikka olikin tottunut matkustelemaan ympäri maita ja mantuja. Matkailuauto oli muuttunut luudaksi ja isän tutut kasvot sadoiksi vieraiksi kasvoiksi. Elämä oli hyvin harmaata ja mielenkiinnotonta.
Kaikki johtuu vain siitä, ettet ole päässyt "sisälle" tapahtumiin. Se oli totta. Sirenda kuuli oppilaiden puhuvan ja kertaavan tapahtumia, jista hänellä itsellään ei ollut aavistustakaan. kukaan ei koskaan vaivautunut selittämään. Tiedonmurusia tipahteli sieltä täältä, mutta tarina vaihtelivat. Variaatioita oli yhtä monta kuin kertojaakin ja yleensä jutu olivat liioteltuja.

Askeleet veivät aina vain lähemmäksi kivisiä seiniä ja toisia uskalikkoja, jotka nauttivat olostaan ja paiskoivat lunta toistensa niskaan. Tyttö pysähtyi ja katseli heitä heitä työntäen kädet taskuihinsa. Joskus hänkin oli telminyt lumessa, mutta nyt se vaikutti vain lapselliselta tavalta viettää aikaa. Joku ryhmästä äkkäsi tytön, mutta kääntyi nopeasti ja oli kuin ei olisi huomannutkaan tätä. Sirenda kohautti olkiaan ja jatkoi päämäärätöntä vaeltamistaan piittäämatta uteliasta tai paheksuvista katseista, joita häneen luotiin.
Äsh! Painuisivat helvettiin ja pysyisivät siellä!

[Daniel Whitebrook]

[Min änkeän tänne, jos sopii? ^^]

Daniel oli istunut jo hyvän aikaa portailla ja seurannut luihuiseksi olettamansa tytön liikkeitä. Jäinen portaikko tuntui epämukavalta istua, mutta hän ei juuri nyt jaksanut nousta seisomaan. Laukun kantaminen tuotti jo valmiiksi vaikeuksia liikkua painavuutensa vuoksi ja laiskuuskin oli iskenyt poikaan. Se tosin oli huono asia makuusalissa odottavan keskeneräisen läksyn kannalta. Ääneti huokaisten Daniel nousi seisomaan, nosti laukun olalleen ja lähti kävelemään hitaasti tytön luokse.
"Saako liittyä seuraan vai haluatko olla yksin?" hän kysyi ja sipaisi nenänpäähän eksyneen lumikiteen pois.

[Sirenda Adderla]

(Mukaan vain kaikin mokomin. )

Tyttö katsahti ihmeissäänn äänen suuntaan ja kohautti olkiaan. Uskaltaako tuo puhutella minua? Se oli ensimmäinen ajatus, mutta ihmeekseen Sirenda nyökkäsi.
"Joo, liity vain joukon jatkeeksi, jos siltä tuntuu", sanat eivät olleet ne ystävällisimmän, mutta eivät torjuvimmatkaan. Ruskeat silmät vilkaisivat vielä nopeasti poikaa ja sitten kääntyivät sipaisemaan lunta ja kohosivat taas tuijottamaan suoraa eteenpäin. Sirenda ei kysynyt mitään, eikä hän muutenkaan ottanut aloitteen tekemistä itselleen. Hän ei kokenut sitä tarpeelliseksi. Jos toinen kerta tahtoi tassutella hänen vierellään, niin mikäpäs siinä, herra oli hyvä vain, mutta voisi samalla varautua pistäviin ja myrkyllisen oloisiin vastauksiin, jos tämä kysymyksiä alkaisi esittää.
Ensi silmäykseltä poika vaikutti mukavalta, vähän liiankin kiltiltä Sirendan mielestä. Vaistomaisesti tyttö työnsi oikean käden syvemmällä taskuunsa ja katui sitä samantien tuntiessaan ikävän vihlaisun, jonka tarkkanäköinen saatoi huomata pienenä kivuliaan oloisena kulmien rypistyksenä ja leukaperien kiristyksenä. Toisen olisi kuitenkin turha edes yrittää udella asiasta. Sillä voisi olla kohtalokkaita seurauksia. Ruskeat silmät tavoittivat lumi pallon, joka lennähti kohti, mutta sujahti kymmenisen senttiä ohi tytön toisen olkapään.
"Ääliö", kuului mutinan omainen kommetti ja analyysi.

[Daniel Whitebrook]

Daniel vilkaisee lumisotivia oppilaita.
"Saattavat ollakin, mutta minkäs mahtaa, kun toiset pitävät hauskaa viskomalla lunta toistensa naamaan. Minä en ole koskaan välittänyt tuollaisista. Kidusruoho olisi paljon parempi", tokaisee vilkaisten Sirendaa.
"Miksi muuten kuljet yksin? Vai etkö ole löytänyt ketään tutustumisen arvoista?"
Tällä pojalla ei ollut paljoakaan ystäviä, tarkemmin sanottuna ei yhtäkään, kunhan kulki muiden luokkalaistensa kanssa. Todellisuudessa yksikään ei ollut samanlainen kuin hän. Ehei, kaikki metsästivät seuraa jokaiselle Tylyahon reissulle. Lapsellista oikeastaan, yksinkin pystyi tekemään ostoksia.

[Sirenda Adderla]

Tyttö nyökkäsi tälle kommentille ottaen vasemman kätensä hetkeksi taskusta pyyhkäistäkseen jälleen kerran silmille valahtaneen hiuskiehkuran silmiltään.
Kysymys sai tytön vain kohauttamaan olkiaan.
"Kai se niin on. Täällä on ihan erillaista ja kaikki ovat..." uusi olkien kohautus. Oli vaikea määritellä minkään sortin velhoja, sillä sirenda oli aina pitänyt omia vanhempiaan täysin normaaleina ja täällä taas kaikki olivat hyvinkin epänormaaleja syystä tai toisesta.
"Mutta toisaalta, mitäs sse sinulle kuuluu?" tyttö tokaisi ja kurtisti kulmiaan. Toisten ei sopinut kysellä tuollaisia, mutta ei Sirenda voinut olla vihainen pojalle, jota ei edes tuntenut, vaikka oli kai joskus saattanut nähdä käytävillä tai syömässä.
Uusi lumipallo suhahti kohti ja Sirenda pysäytti sen tylysti kädellään ennen kuin se olisi osunut häntä vatsaan. Lumi tuntui kylmältä ja sai tytön kättä palelemaan entistä enemmän. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja avasi sitten nyrkkinsä. Hän toisti tämän operaation parikin kertaa, jonka aikana poika varmaankin puhui ja vastasi edeltävään kysymykseen.

[Daniel Whitebrook]

Katselee kulmat hiukan koholla toista.
"Ei se varmaan kuulukaan, mutta kysyminen ei ole kiellettyä", sanoo ja kohauttaa olkiaan.
Tyttö vaikutti hiukan sarkastiselta ihmiseltä, mutta mitäpä muutakaan voi kun tulee kouluun kesken lukukauden eikä tuntenut ketään ennestään.
"Taidan muuten arvata ajatuksesi muista oppilaista. Voin kuitenkin kertoa, että kukaan ei ole toisten yläpuolella, varsinkin kun tilanne on mikä on", Daniel sanoo hetken kuluttua katsellen linnan kuuraista tiiliseinää. Lukukauden alussa ollut tumma kivi näytti oudolta talvisessa asussa, vaikka poika olikin tuijotellut samaa seinää useampaankin kertaan koulunkäyntinsä aikana. Kotikartanon seinät olivat jo valmiiksi valkoiset, paitsi terassin kaiteet, ikkunanpielet ja ovenkarmit.

[Sirenda Adderla]

"Minua ei kiinnosta tilanne pätkääkään ja loppujen lopuksi joku on aina toista ylempänä. Sellaista se elämä on", tyttö tokaisi pyöräyttäen silmiään. Saattoiko toinen todellakin olla noin naiivi? Tietty hierarkia oli aina olemassa. Sirenda tiesi sen paremmin kuin hyvin. Hän oli nähnyt paljon matkaoillaan ja saanut huomata miten yhteiskunta toimi.
Se, että hän oli opiskellut taikuutta ei tehnyt hänestä parempaa, kuin isästään, joka vain huijasi silmää, mutta kuitenkin hänellä oli valta ylitse isänsä kykyjen.
"Tämä koko koulu on vain pieni häkki. Se ei ole koko ympäröivä maailma", tyttö totesi ehkä enemmän itsekseen, kuin pojalle. Koko päivän oli Sirenda tuntenut itsensä jotenkin erilaiseksi ja poissaolevaksi. Sitä tapahtui aniharvoin ja oli varsin häiritsevää. Läksyt veivät paljon aikaa, eikä syvällisille ajatuksille jäänyt juurikaan aikaa.
Kuin huomamaattaan tyttö oli vetänyt myös oikean kätensä taskustaan ja hypisteli nimettömässä olevaa sormusta ties monettako kertaa. Kulta tuntui kylmältä.

[Daniel Whitebrook]

"Arvasin sen. Sinua kun ei näytä kiinnostavan mikään muu kuin sinä itse", tuhahtaa tylymmin kuin oli aikonut.
Luoja, mikä tapaus. Milloinkohan hän oli viimeksi sanonut ystävällisen sanan? Poika ei viitsinyt kysyä, koska kysymykset näyttivät olevan tytölle kuin punainen vaate härälle.
"Ei, tämä koulu on häkki häkin sisällä. Jokaiselle on määrätty kohtalo, johon ei voi vaikuttaa. Mitä tahansa tekeekin, se kuuluu kohtaloon."
Tämä poika oli ainakin oppinut sen kantapaan kautta. Hänen kohtalonsa oli tanssia isänsä pillin mukaan, jonka määränpäätä ei voinut etukäteen aavistaa.

[Destiny Durham]

Destiny asteli varovaisesti Danielin ja Sirendan luo. Ujous valtasi hänet heti vaikkei se ollut suinkaan tarkoitus.
"H- hei..." Destiny sanoi ja punastui syvästi. Hän kiinnostui yllättäen kovasti kynsistään ja ryhtyi etsimään virhekohtia niistä ja pureskeli niitä.<br>Tyhmää, sillä hänellä ei koskaan ollut tapana pureskella kynsiään. Pah!

[Sirenda Adderla]

Ohhoh! Poikahan sentään yritti tuoda oman näkemyksensä esille. Kuinka vaikuttavaa. Sirenda hymyili tällä tylyydelle, jota poika osoitti. Mielenkiintoista. Toinen näytti myös huomanneen, ettei kysymysten esittäminen ollut kovinkaan kannattavaa tai hedelmällistä.
Sanat, jotka toinen lausui tuntuivat jotensakin harkituilta, mutta Sirenda ei ollut täysin samaa mieltä ja hän vastasikin pojalle ennen kuin edes huomasi uutta tyttöä, joka arkana jäniksenä saapui heidän luokseen.
"Ihminen ei pysty muuttumaan. Se on aina lopulta mahdotonta. Luuserit ovat aina luusereita ja voittajat voittajia, mutta kohtalo, sitä ihminen voi muuttaa, jos on vahva", Sirendan ääni muuttui yllättävän pehmeäksi kaikkien tiuskaisujen jälkeen. Hän tiesi olevansa niittä, jotka olivat lopulta voittajia ja jotka itse määräisivät oman kohtalonsa, mutta hän ei tulisi koskaan muuttumaan, kuten ei kukaan muukaan ihminen, vaikka kuka niin väittäisi.
Ruskeiden silmien katse kääntyi nyt tyttöön, joka näytti olevan hyvinkin kiinnostunut kynsistään. Hänelle Sirendalla ei ollut mitään sanottavaa, mutta jostakin syystä hän nyökkäsi tervehdykseksi toiselle. Mitä tuo tähän oikein tuli olemaan ujo ja kaino. Minä en tarvitse hänenlaisiaan ystäviä... Sirenda ajatteli kylmästi vilkaisten aina välillä poikaa, joka varmasti ottaisi kantaa hänen mielipiteisiinsä.<br>Oikea käsi puristui hetkeksi nyrkkiin ja nousi rinnan korkeudella vain joutuakseen vasemman käden peittämäksi.

[Daniel Whitebrook]

Daniel vilkaisee pikaistesti Destinya ja hymyilee tälle ystävällisesti, kunnes kääntää katseensa taas Sirendaan
"En nyt olisi niinkään varma. Ihminen muuttuu koko ikänsä suuntaan tai toiseen, Koskaan se ei pysy koko elämää samanlaisena. Ihminen ja luonne muokkaantuu tapahtumien ja kokemusten perusteella", sanoo hitaasti.
Daniel tunsi muutamia ihmisiä jotka olivat kaksitoistavuotiaina tuskin pistäneet nokkaansa ulos, vain istuneet sisällä nenä kiinni kirjassa. Parin vuoden kuluttua heitä tuskin näkyi kotona, kun he juoksentelivat ulkona suuressa porukassa ja tupruttelivat jos jonkimoisia savukkeita.
"Ihminen ei ole kirja, jonkaa voi avatra ja lukea silloin, kun huvittaa. Eikä kirjaa voi arvostella kansien perusteella."
Kääntää katseensa riistanvartijan mökin takana seisovan vanhan puun latvuksiin, joita koristi yön aikana sulanut ja sittemmin jäätynyt lumi. Nyt se kimalteli heikossa valonkajossa.

[Sirenda Adderla]

((Anteeksi vain kun näin rumasti etuilen, mutta sormia syyhyttää päästä kirjoittamaan. Yritän olla toistamatta tätä anteeksiantamatonta tekoa. ;D ))

Pojan puheissaa saattoi olla jotain perää, mutta Sirenda ei silti jaksanut uskoa toiseen. Ehkä poika ei ymmärtänyt, että se kaikki oli lopulta pelkkää näyttelemistä, itsensä huijaamista ja pettämistä. Sirenda tiesi sen, sillä hän oli itsekin näytellyt elämänsä suurimman roolin jokin aika takaperin ja vakuuttanut jopa itsensä, kunnes... Oli aika palata todellisuuteen. Hän ei ollut muuttunut pätkääkään, vaikka oli luullut niin tapahtunee. Huijausta, koko elämä oli vain suurta illuusiota.
"Ehkä, mutta sinun on turha yrittää kääntää minun päätäni. Olen elänyt, olen näytellyt, huijannut itseäni ja tässä on tulos. Sama ihminen, joka pohjimmiltaan on sama kokemuksista huolimatta. Ehkä jokin liikahti, mutta se on nyt poissa. Ajattele että ihminen on vettä. Vesi liikkuu, mutta ei se mihinkään katoa. Se nousee höyrynä taivaalle, tiivistyy ja sataa takaisin maahan. Se kiertää ja muuttaa olomuotoa, mutta lopulta se on vain vettä, samaa ainetta eri muodossa", Sirendan katse näytti harhailevan ja ääni saattoi kuulostaa vähän tavallistakin käheämmältä, aivan kuin liikutus olisi sitä pudistanut.

Ruskeat silmät kääntyivät Destinyyn. Tyttö vaikutti edelleen ujolta. Ehkäpä tuo kerran saisi rohkaustua sydämensä, mutta lopulta sekin olisi vain näytelmää. Filosofisia kysymyksia, joita Sirenda vältteli alkoi ilmaantua hänen mieleensä. Hän nosti hattua pojalle, joka viitsi väitellä hänen kanssaan, mutta ei voinut siltikään sanoa pitävänsä toisesta yhtään enempää, kuin aluksikaan.

[Daniel Whitebrook]

[Minä kai jatkan tätä ketjua tavalliseen tapaan ja Destiny kirjoittaa sitten seuraavaksi? Muuten Sirenda, voit kirjoittaa tekstisi Wordiin odottamaan. ]

Hymähtää ja iskee silmää Sirendalle.
"Täsmälleen. Vesi ei katoa, mutta muuttaa olomuotoaan. Pistetään korvan taakse tuo vertauskuva, saatan tarvita sitä joskus", virnistää ja hypähtelee hiukan paikoillaan kylmän ilman alkaessa tunkeutua vaatteiden läpi.
"Enkä minä yritä kääntää päätäsi, saat hoitaa sen itse jos meinaat tehdä sen", lisää vielä perään.
Joskus ihminen ei voi muuttua. Niitäkin tapauksia on, jotkut hyviä ja jotkut huonoja. Esimerkiksi jotkut voivat olla koko ikänsä varautuneita toisia ihmisiä kohtaan. Toiset taas ryntäsivät suinpäin ajatustensa mukaan ja joskus se saattoi koitua kohtaloksi. Maalaisjärki puuttui joiltakin ihmisiltä kokonaan.
Daniel katselee hiljalleen laskeutuvia lumihiutaleita. Pienessä ajassa koko piha oli lähes valkoinen muita ja riistanvartijan mökkiä lukuunottamatta.

[Sirenda Adderla]

((Öhm... pitäisikös tätä topia vielä jatkaa, vai annetaankos olla? AJattelin vain tiedustella kun ei muutakaan keksinyt. ^__^))